Puheitani ja esitelmiäni

 

Puhe SDP:n ”Turvallinen Suomi” -kampanjan keskustelutilaisuudessa Kouvolassa Kauppakeskus Hansassa 10.11.2014, muutosvarauksin:

Arvoisat läsnäolijat, toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi tänne Kouvolan kauppakeskus Hansaan SDP:n Turvallinen Suomi –kampanjan keskustelutilaisuuteen.

Erittäin suuresti arvostamani ulkoministeri Erkki Tuomiojan sanoin: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tehtävänä on suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen”.

Siinä on mielestäni aivan erinomainen pohja tällekin keskustelulle!

Turvallisuus ja turvallisuudentunne ovat meille kaikille äärimmäisen tärkeitä arvoja, turvallisuus on yksi yhteiskunnan tukipilari. Ajatus ja tietoisuus siitä, mitä turvallisuus todella on ja mitä kaikkea se sisältää, on loppujen lopuksi hyvin yksilöllistä. Ja on luonnollisesti eroa yksilö- ja yhteisötasolla siinä, miten turvallisuudentunne koetaan ja miten turvallisuusasiat ylipäätään mielletään.

Turvallisuuskäsitteeseen sisältyy oleellisesti muun muassa kyky suojautua erilaisilta ulkoisilta uhkilta ja estää niiden aiheuttamien vahinkojen syntyminen.

Turvallisuusasioita voidaan käsitellä niin kansallisista kuin kansainvälisistäkin lähtökohdista. On silti muistettava, että sisäinen ja ulkoinen turvallisuus ovat vahvastikin kytköksissä toisiinsa, ja että turvallisuuden ylläpitämisessä eri lähteistä saatava oikea, paikkansapitävä tieto on ehdotonta valttia.

Moninaiset tiedonsiirtoverkostot ovat maapallon kattavia ja tiedonkulku on todella nopeaa koko ihmiskunnan kesken. Ajantasainen tiedonsaanti eri puolilla maailmaa syntyvistä, esiintyvistä, kuohuvista kriisitilanteista ja –tapahtumista mahdollistaa myös entistä paremmin käsityksen saamisen näiden erilaisten kriisien todellisista syistä ja seurauksista, mutta myös parantaa mahdollisuuksia löytää toimivia keinoja näiden kriisien ratkaisemiseksi.

Mutta miksi sitten maailmalla kuohuu?

Minkä vuoksi Venäjän ja EU:n suhteita ravisuttava Ukrainan konflikti on syntynyt? Mitkä syyt ylläpitävät kriisiä Lähi-Idässä Israel-Palestiina-akselilla? Entä mikä järjestö on ISIS ja mitä uhkaa se aiheuttaa niin Irakissa, Syyriassa kuin muuallakin?

Ebola-, tänä vuonna Länsi-Afrikassa puhjennut verenvuotokuume-epidemia, joka on jo levinnyt Eurooppaankin – miten suhtautua täällä Suomessa edellä mainituista poliittisista ja sotilaallisista kriiseistä poikkeavaan, ennen kaikkea kansainvälistä terveysuhkaa aiheuttavaan ebola-epidemiaan?

Käynnissä olevien kriisien, etenkin Ukrainan tilanteen vuoksi voidaan perustellusti kysyä, voiko voimapolitiikan konkreettinen paluu aikaansaada myös palaamisen jo käytännössä haudattuun kylmään sotaan ja pahimmillaan jopa todellisen, laajan kansainvälisen sodan alkamisen?

Tai mikä negatiivinen vaikutus onkaan voimapolitiikan paluulla muun muassa globaalin kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiselle?

Maailma, ihmiskunta on kovien haasteiden edessä, mutta mahdollisimman laajaa, kansainvälistä yhteistyötä ja -toimintaa kriisien ratkaisemiseksi on siis entisestään löydyttävä.

EU:n asettamilla Venäjään kohdistetuilla pakotepäätöksillä on ollut tarkoituksena tukea pyrkimyksiä neuvotteluratkaisuun pääsemiseksi tässä Ukrainan kriisissä. Pakotepäätökset eivät siis ole välittömästi edesauttaneet konfliktin loppumista, mutta varmasti niillä on ollut oma vaikutuksensa Venäjän toimiin – ja niin sanotusti aika tulee näyttämään sen, millainen tuo vaikutus lopulta on ollut.

Kuten ulkoministeri Tuomioja on todennut, niin ”Krimin annektointi (toisen valtion alueen liittäminen itseensä) ja Ukrainan destabilisointi (epävakaaksi saattaminen) ovat toimia, jotka loukkaavat kansainvälistä oikeutta, rikkovat Venäjän hyväksymiä kansainvälisiä sopimuksia ja uhkaavat Ukrainan koskemattomuutta”.

Voidaan katsoa, että kansainvälisten tahojen on näin ollen ollut pakko toimia siten kuin on toimittu, jotta on ollut edes mahdollista pyrkiä vaikuttamaan Ukrainan itsemääräämisoikeuden ja maan eheyden palauttamiseen.

Venäjän ja EU:n suhteiden kiristyminen on jo näkynyt muun muassa sotilaallisena aktivoitumisena Suomenkin lähialueella. Tähän liittyen onkin Suomessa jälleen otettu puheeksi mahdollinen maamme liittyminen Natoon.

Koska Suomi on jo Naton rauhankumppani, ja Suomi osallistuu aktiivisesti EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen, ja Suomella on pitkäaikaista ja hyvää pohjoismaista puolustuspoliittista yhteistyötä etenkin Ruotsin kanssa, ja Suomella on oma itsenäinen puolustus, niin kuka oikeasti pystyy varmuudella sanomaan sen, että mitä taatun varmaa turvallisuus- ja puolustuspoliittista itseisarvoa ja parannusta Suomen kansainväliseen turvallisuusasemaan kuitenkaan toisi Natoon liittyminen.

Mielestäni kehittämällä näitä jo olemassa olevia kumppanuus- sekä yhteistyö- ja -toimintasuhteita voidaan edetä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä puolustuspolitiikan suuntaamisessa, eikä Suomen tarvitse liittyä Natoon.

Sitten Isisistä. Arabikevään eli islamistisissa maissa Tunisian vallankumouksesta vuodenvaihteessa 2010-2011 alkaneen, lähinnä kansojen tyytymättömyydestä vallitseviin oloihin aiheutuneen mielenosoitusten, kansannousujen ja väkivaltaisuuksien aallon myötä myös jihadistijärjestö Isis sai sytykettä toimintaansa etenkin Syyriassa ja Irakissa.

Vaikka Isisin kaltaisten terroristiseksi katsottavaa toimintaa harjoittavien järjestöjen ja tahojen toimintaan joudutaankin puuttumaan erilaisin kansainvälisen yhteistoiminnan kautta toteutettavin voimakeinoin, niin on silti muistettava, että neuvottelutien on oltava se ensisijainen vaikuttamiskeino.

Lähi-Idän tilanteessa on tuota neuvottelutietä käytetty jo sukupolvien ajan, siinä aika ajoin onnistuenkin. Rauhanomaisin keinoin eli neuvotteluteitse on Israelin ja Palestiinan välistä kriisiäkin pyrittävä purkamaan, vaikka uskonnolliset jännitteet tuollakin alueella ovat valtavat.

Oikean tiedon saaminen kriiseihinkin liittyen on siis äärimmäisen tärkeää ja edellytys sille, että todellisiin ratkaisuihin päästään. Valitettavasti kyber- ja informaatiosodan uhka luo oikean tiedon saannille omanlaistaan uhkaa. Sen vuoksi on muun muassa tärkeää, että Suomella itsellään on maailmalla riittävän kattava edustustoverkosto sekä hyvät ja luotettavat kansainväliset yhteistyöverkostot.

Terveyteen kohdistuvien maailmanlaajuisten tautiepidemioiden, kuten ebolan, Suomeen leviämisen ehkäisemisen kannalta yksi tärkeä seikka on varmasti se, että noudatetaan esimerkiksi ulkoministeriön asettamia suosituksia matkustamisen välttämiseksi epidemiamaihin.

Tänään keskustelemme näistä maailmaa kuohuttaneista kriiseistä – Venäjä-Ukraina-EU, Israel-Palestiina, ISIS, Ebola – sekä niihin johtaneista syistä että mahdollisista ratkaisuista. Osoitamme, että SDP:llä on vakavasti otettava ratkaisu siihen, miten Suomen ja Euroopan tulisi näihin mainittuihin kriiseihin suhtautua.

Keskustelijana kanssamme on Eduskunnan Puhemies Eero Heinäluoma, joka alustaa keskustelua avaamalla mainittujen nykyisten kriisien syntymisen historiaa, syitä niihin ja tapoja kriisien loppumiseen.

 

Esitelmä aiheesta ”Ikäihmisten turvallisuus” Haminan Seudun Oloneuvoksien tilaisuudessa Haminan Teatterilla 21.05.2014, muutosvarauksin:

Tervetuloa tähän tilaisuuteen, jossa siis luennoin aiheesta ikäihmisten – tai ikääntyneiden – turvallisuus. Työni puolesta en suoranaisesti ole tekemisissä niin sanotun päivittäisrikollisuuden kanssa, joten minulla ei näin ollen ole myöskään aivan viimeaikaista käytännön kokemusta ja tietämystä ikäihmisiin kohdistuvasta rikollisuudesta, kuten esimerkiksi siitä, kuinka paljon, kuinka usein ikäihmiset joutuvat vaikkapa väkivallantekojen kohteeksi Kymenlaaksossa.

Lähinnä puhunkin yleisellä tasolla turvallisuudesta ikäihmisiin liittyen ja tämän aihepiirin lisäksi käsittelen hieman myös joitakin sanottakoon ajankohtaisia rikollisuuden muotoja, joiden kohteeksi ja uhreiksi ikäihmisetkin voivat yhtä hyvin joutua.

Aluksi hieman omasta työtaustastani. Työskentelen siis poliisina, rikosylikonstaapelina Keskusrikospoliisin Tiedusteluosastossa, tarkemmin sanottuna PTR- eli Poliisin, Tullin ja Rajavartioston yhteisorganisaatioon kuuluvassa tämän vuoden alussa perustetussa Maarajaliikenteen PTR-rikostiedusteluyksikössä Kouvolassa.

PTR-maarajaliikenneyksikön tehtävinä ovat lähinnä maarajojen ylittämiseen liittyvän rikollisuuden tilannekuvan ylläpitäminen, tiedustelutiedon hankkiminen ja analysoiminen PTR-toiminnan tarpeisiin, erityisenä vastuualueena maaraja Venäjän, Norjan ja Ruotsin kanssa, painopisteenä Venäjälle johtavat, liikennemääriltään suurimmat ja keskeisimmät rajanylityspaikat lähinnä Kaakkois-Suomessa.

Olen aloittanut poliisiurani Haminassa, silloisessa Vehkalahden nimismiespiirissä 25 vuotta sitten eli vuoden 1989 alusta. Haminassa olin reilut kuusi vuotta, jonka jälkeen 1995 siirryin synnyin- ja kotikaupunkiini Kouvolaan, ensin Kouvolan nimismiespiirin/poliisilaitoksen puolelle ja sitten vuodesta 1997 lähtien olen ollut Keskusrikospoliisissa Kouvolassa, jossa viime vuoden loppuun saakka KRP:n Tutkintaosaston JR- eli järjestäytyneen rikollisuuden tutkintalinjalla.

Vaikka työpaikkani poliisissa on siis sijainnut aina täällä Kaakonkulmalla, niin onneksi työtehtäväni erityisesti KRP:ssä ollessani ovat vieneet muuallekin päin Suomea ja näin on tullut hieman nähtyä muutakin Suomea poliisinäkökulmasta. Ja kaiken kaikkiaan työtehtävät KRP:n puolella ovat olleet monimuotoisia ja aika ajoin varsin haasteellisiakin.

Viime vuosien aikana olen ollut tutkimassa muun muassa liettualaisten tekemää törkeiden varkauksien rikossarjaa, virolaisten tekemiä törkeitä huumausainerikoksia, WinCapitan tutkinnassa, ja mainittakoon vielä Haminassa tapahtuneen tietotekniikkarikoksen esitutkinta, jossa rikosnimikkeinä olivat muun muassa vaaran aiheuttaminen tietojenkäsittelylle, salakatselu ja törkeä tietomurto.

Sitten jokunen ajatus turvallisuudesta yleisesti. Käsitteenä turvallisuus on jokaiselle ihmiselle hyvinkin henkilökohtainen asia. Kukin meistä kokee turvallisuuden omien kokemuksiensa, mielikuviensa ja mielipiteidensä summana.

Yhdelle voi tärkein osio turvallisuuskokonaisuudessa olla esimerkiksi oman lähielinympäristönsä turvallisuus: tärkeintä on tällöin ehkä se, etteivät liikenneolosuhteet tai päivittäisrikollisuus aiheuta uhkaa omalle ja läheisten hengelle ja terveydelle tai kodin ja omaisuuden koskemattomuudelle.

Toinen puolestaan voi ajatella turvallisuusnäkökulmaa laajemmalla katsannolla: kotimaan, oman seutukunnan kohtaamat kansainvälisen tason turvallisuusuhat saattavatkin kohota merkityksessä yksilötason mahdollisten turvallisuusuhkien edelle.

Ja edelleen on luonnollisesti jonkinlaista yleistä eroa siinä, miten nainen ja mies tai nuori ja vanha ihminen näkevät ja kokevat turvallisuuden niin omassa arjessaan kuin yleiselläkin tasolla.

Rikollisuuden eri ilmiöiden paikalliset muodot eri puolilla Suomea muodostavat omat ominaispiirteensä eri seuduille, luonnollisesti esimerkiksi Venäjän rajan ja Pietarin metropolialueen läheisyys tuovat meille Kaakkois-Suomeen omat alueelliset ”merkkinsä” ja sävynsä, mainittakoon vaikkapa mahdolliset vaikutukset talousrikollisuuteen, Venäjälle suuntautuvaan transitoliikenteeseen mahdollisesti kytkeytyvät vääränlaiset käytänteet, niin sanottu itäviina ja kaikki siihen liittyvät negatiiviset liitännäisvaikutukset, huumausainerikollisuus, paritus- ja ihmiskaupparikollisuus, laiton maahantulo ja sen järjestäminen, omaisuusrikollisuus, nämä esimerkkeinä.

Sisäasiainministeriö on julkaissut keväällä 2011 ”Turvallinen elämä ikääntyneille” –otsikoidun toimintaohjelman ikääntyneiden turvallisuuden parantamiseksi.

Tämän toimenpideohjelman valmistelusta on päätetty sisäisen turvallisuuden ministeriryhmässä loppuvuodesta 2009. Seuraavaksi lainausta toimintaohjelmaa koskevan julkaisun tiivistelmästä:

”Ministeriryhmän päätöksen mukaisesti poikkihallinnollisesti valmisteltavan ohjelman tuli olla käytännönläheinen. Valmistelussa hyödynnettiin jo olemassa olevaa, laajaa aineistoa eikä sitä varten käynnistetty selvityshankkeita. Ohjelma on osa valtioneuvoston periaatepäätöksen sisäisen turvallisuuden ohjelmasta toimeenpanoa.…

Ohjelmassa on kuvattu ikääntymiseen ja ikääntyneisiin kohdistuvia turvallisuushaasteita. Näitä ovat turvallisuuden tunteen ylläpitäminen, turvallinen asuminen, tapaturmat, liikkuminen, kaltoinkohtelu ja hyväksikäyttö, väkivalta ja rikokset.

Ohjelma sisältää suositukset ikääntyneiden asumisen turvallisuuden parantamiseksi, tapaturmien määrän vähentämiseksi, liikkumisen turvallisuuden parantamiseksi sekä kaltoinkohtelun, väkivallan ja rikosten ehkäisemiseksi ja torjumiseksi. Lisäksi toimenpideohjelmassa on suosituksia laitos- ja asumispalveluissa asuvien ikääntyneiden turvallisuuden parantamiseksi.…

Eri ministeriöiden ja niiden hallinnonalojen tulisi ottaa ohjelmassa esitetyt suositukset huomioon omassa toiminnan ja talouden suunnittelussa ja tulosohjauksessa.”

Toimintaohjelmassa mainitaan laadittavasta ikääntyneiden turvallisuutta ja sen kehitystä kuvaavasta seurantaraportista, jonka keskeisenä sisältönä tulee olemaan onnettomuuksien ja tapaturmien määrän kehitys, ikääntyneisiin kohdistuvan rikollisuuden ja väkivallan kehitys, kaltoinkohtelua koskevat tiedot sekä muut keskeiset turvallisuuskysymykset.

Tunnettu tosiasia on, että Suomessa niin sanottu huoltosuhde tulee merkittävästi kasvamaan tulevien vuosien aikana. Huoltosuhteella tarkoitetaan käytännössä sitä työssä käymättömien määrää, minkä yksi työssäkäyvä joutuu elättämään eli huoltosuhde lasketaan jakamalla työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien lukumäärä työllisten määrällä.

Nimenomaan ikääntyneen väestön määrä suhteessa työikäisiin tulee kasvamaan huomattavasti, voisiko sanoa jopa rajusti. Osittain tästä johtuen yhteiskunta joutuu sopeutumaan uudenlaisiin asioihin, uusiin mahdollisuuksiin, mutta myös uusiin haasteisiin.

Ikääntyneiden henkilöiden määrän kasvaessa käy valitettavasti niinkin, että osa ikääntyneistä ajautuu yhteiskunnallisten turvaverkkojen ulkopuolelle. Lisäksi uhkana on, että taloudellisten haasteiden myötä näiden yhteiskunnallisten turvaverkkojen, kuten sosiaali- ja terveyspalveluiden sekä sisäiseen turvallisuuteen liittyvien palveluiden, joilla tarkoitan tässä lähinnä poliisin ja pelastuslaitosten tarjoamia palveluita, ”tiheys” heikkenee eli palveluiden taso ja saatavuus huononevat.

Ikääntyessään ihminen ei ehkä koe oloaan samalla lailla turvalliseksi kuin mitä hän on aiemmin tuntenut. Jo pelkästään fyysiset ominaisuudet ja kyvyt iän myötä heikkenevät, taloudellinen turvallisuus ei välttämättä ole enää sitä luokkaa mitä se on ollut aiemmin johtuen esimerkiksi eläkkeen olemisesta yleisesti ottaen jopa huomattavasti pienempi kuin palkkatulo. Ikäihmisen yleinen turvallisuuden tunne näin ollen heikkenee.

Kuten jo edellä mainitsin, niin yhteiskunnallisena haasteena jo on, mutta tullee edelleenkin lähitulevaisuudessa korostumaan, hyvinvointipalveluiden saatavuus ja niiden taso, missä alueelliset erot aiheuttavat suurtakin eriarvoisuutta kansalaisten keskuudessa.

Esimerkiksi ikäihmisten palveluasumisen järjestämisessä on muutospaineita, ikääntyneistä toivotaan ja halutaan ehkä saada itsenäisempiä oman huolehtimisensa suhteen, jotta palveluverkkoja voitaisiin – valitettavasti – ongelmallisen taloustilanteen vuoksi karsia. Oma mielipiteeni on, että yhteiskunnallisten palveluiden järjestämisessä pitäisi priorisoida nimenomaan suorat kansalaisille tarjotut palvelut, kuten juuri ikäihmisten sekä lasten ja nuorten kaiken kattavaan hyvinvointiin tähtäävät palvelut.

Muuttuvassa palvelurakennetilanteessa on kyllä jollain lailla nähtävissä omat mahdolliset hyvät puolensa, kuten toivottava ikääntyneiden oma aktivoituminen ja yhteisöllisyyden korostuminen, mutta tietysti myös huonot puolensa, sillä kaikki ikääntyneet eivät aktivoidu, vaan päinvastoin passivoituvat ehkä juuri tuntemansa yleisen turvattomuuden tunteen kasvaessa, mikä kaiken kaikkiaan saattaa tällöin valitettavasti kumuloitua ikääntyneen henkilön kokemana elämänlaadun huonontumisena, kun oma uskallus ja kyvyt hakea tarvittuja ja kaivattuja palveluita eivät enää riitäkään.

Ikäihmiset joutuvat kokemaan väkivaltaa siinä missä itseään nuoremmatkin. Kuitenkin ikääntyneet samoin kuin vaikkapa vammaiset ovat jopa hyvin haavoittuvassa asemassa oleva väestönosa. Ikääntyneiden kaikkinaista hyvinvointia esimerkiksi laitoshoidossa ollessa olisi pyrittävä kohentamaan, ja näin karsimaan sellaisia olosuhteita, joissa ikääntyneet saattavat altistua väkivallalle. Huomattavaa on, että ikääntyneistä suurin osa on naisia, jotka fyysisiltä ominaisuuksiltaan ovat luonnollisesti miehiä heikompia, mutta ehkä ikääntymisen myötä saattaa jopa fyysisen voiman eroavaisuus miehen ja naisen välillä kasvaa ja korostuakin tietyissä tilanteissa.

Läheisväkivaltaa on ikääntyneidenkin keskuudessa, ehkäpä joillain tavoin toisenlaisena väkivaltana kuin nuoremman, työssäkäyvän väestön keskuudessa.

Kaltoinkohtelusta mainitussa toimenpideohjelmassa todetaan seuraavaa:

”Kaltoinkohtelun tunnistaminen ja siihen puuttuminen on monella tavalla haasteellista. Kaltoinkohteluun syyllinen voi olla se henkilö, jonka pitäisi huolehtia ikääntyneestä tai muuten läheinen ihminen. Kaltoinkohtelu voi saada erilaisia muotoja hyvinkin näkymättömästä kaltoinkohtelusta aina rikoslaissa määriteltyihin tekoihin asti.

Kaltoinkohtelua voi olla vaikea tunnistaa. Kaltoinkohtelu voi olla esimerkiksi sitä, että eläkkeen maksupäivänä ikääntyneen luokse saapuvien niin sanottujen ystävien toimesta koko eläke käytetään alkoholijuomien ostoon, eikä ikääntyneelle jää rahaa selvitä muista menoista seuraavaan eläkkeen maksupäivään asti.

Kynnys kaltoinkohteluun puuttumiseen voi olla korkea erityisesti jos kaltoinkohtelun uhri ei riippuvaisen asemansa vuoksi siihen halua puututtavan. On tärkeää, että kaltoinkohteluun puuttuminen tai puuttumatta jättäminen ei jää yksittäisen henkilön harkinnan varaan vaan on olemassa selvät säännökset siitä, miten asiaan tulee puuttua. Parhaillaan lainsäädäntöä ollaan tarkistamassa niin, että henkilökunnan ilmoittamisvelvollisuudesta säädetään laissa silloin, kun kaltoinkohtelu tapahtuu palveluissa.”

Edellä mainitunlaisessa esimerkkitapauksessa saattaisi hyvinkin olla kyse esimerkiksi kiskonnasta tai muusta omaisuusrikoksesta.

Äkillisen väkivaltatilanteen uhriksi voi lähes kuka tahansa joutua. Miten sitten ihan konkreettisesti puolustaa itseään väkivallanuhkatilanteessa? Paras keino estää itseensä kohdistuva väkivallanteko on tietysti pyrkiminen poistumaan uhkatilanteesta ajoissa. Ainahan tällainen keino ei ole mahdollista, vaan tilanne tulee niin äkkiarvaamatta, ettei uhrilla ole aikaa toimia juuri millään lailla.

Vaikka väkivalta kohdistuu yleensä pääsääntöisesti tuttuun ihmiseen, niin silti saattaa väkivallanteon kohteeksi joutua itselle tuntemattoman henkilön toimesta täysin yllättäen vaikkapa kaupungin keskustassa kadulla keskellä päivää kävellessään. Valitettavasti esimerkiksi ikääntyneeltä naiselta on helpompaa ryöstää laukku kuin nuoremmalta henkilöltä.

Akuutissa niin lähisuhde- kuin muussakin väkivaltatilanteessa on uhatulla tai jo uhriksi joutuneella oikeus puolustautua, äärimmillään jopa käyttämällä itse tilanteeseen oikein suhteutettua väkivaltaa. Tällöin on kyse hätävarjeluksi kutsutusta toiminnasta.

Rikoslain 4 luvun 4 pykälässä todetaan hätävarjelusta seuraavaa:

”Aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.

Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.”

Usein voi väkivallan uhriksi joutuneen tai sen uhan kohteeksi joutuneen henkilön olla vaikeaa itse hakea apua kohtaamassaan tilanteessa. Mikäli joku läheispiiriin kuuluva henkilö havaitsee selkeitä merkkejä avuntarpeesta, olisi tällöin pyrittävä joko neuvomaan uhriksi jo joutunutta tai selvästi uhriutumisen vaarassa olevaa tai ilmoittamaan asiasta jopa suoraan viranomaistaholle, kuten poliisille.

Väkivallan uhriksi joutuneen on mahdollista saada apua esimerkiksi Rikosuhripäivystyksestä, Suomen Mielenterveysseuran kriisikeskuksista, Ensi- ja turvakotien liitosta, Naisten Linjalta, Raiskaustukikeskus Tukinaisesta sekä muilta väkivallan uhreja auttavilta kansalaisjärjestöiltä. Myös poliisin ja kuntien sosiaalityön yhteistoiminnan avulla on rikoksen uhrilla mahdollisuus saada tarvitsemansa apua tai ainakin opastusta avun saantiin.

Yhtenä apukeinona voi väkivallan uhriksi joutunut käyttää lähestymiskiellon hankkimista rikoksentekijälle väkivallantekojen jatkumisen ehkäisemiseksi.

Alkoholilla on ollut ja on edelleen aivan liikaa merkittävyyttä kansamme kohtaloihin. Alkoholin haittavaikutukset ovat pureutuneet lonkeroiden lailla syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan erinäisinä sosiaalisina ongelmina ja niistä aiheutuvina suurina kuluina ja suruina.

Suomi on ollut ja on yksi Länsi-Euroopan väkivaltaisimmista maista. Syitä tähän karuun, synkeään todellisuuteen on varmasti monia, mutta merkityksellisimpien joukossa ovat varmasti supisuomalainen alkoholinkäyttötraditio humalahakuisuuksineen ja riidanhaastamisineen sekä kansakuntamme perinteinen, alavireinen henkinen mentaliteetti, melankolia, johon liittyvinä tunnusmerkkeinä ovat esimerkiksi omista ongelmista puhumattomuus ja yksinäisyys. Yksinäisyyshän ilman alkoholiakin on ikäihmistenkin yksi suuri murhe.

Yhtenä merkittävimmistä syistä suomalaisten kuolemiin on alkoholi. Täällä Kymenlaaksossa taidetaan tilastoitujen alkoholikuolemien osalta olla oikein valtakunnan kärkisijoilla. Tässä viittaan aiemmin mainitsemaani niin sanottuun itäviinaan – oletettavaa on, että etenkin Kaakkois-Suomessa tätä itäviinaa valitettavasti käytetään keskimääräisesti enemmän kuin vaikkapa Länsi-Suomessa.

Samoin tapaturmiin liittyen alkoholi on yksi pahimmista, ellei pahin, edesauttaja. Ikäihmistenkin keskuudessa toki alkoholilla on tapaturmissa oma osuutensa, mutta varmasti muilla syillä on kuitenkin suurempi merkitys ikääntyneiden kokemiin tapaturmiin.

Lihaskunnon ja ylipäätään fyysisen kunnon iän myötä tapahtuvan heikentymisen vuoksi ei ikäihminen ehkä uskalla enää liikkua samalla teholla kuin aiemmin. Tästäkin aiheutuu sosiaalista passivoitumista. Mikäli ikääntynyt kuitenkin on aktiivinen liikkuja, voi hänelle fyysisten ja terveydellisten syiden vuoksi aiheutua helpommin vammoja ja tapaturmia kuin nuoremmille henkilöille. Kaatumisten vuoksi aiheutuu ikääntyneille esimerkiksi luunmurtumia, kuten lonkkamurtumia, joiden parantuminen on huomattavasti ongelmallisempaa kuin nuoremmille henkilöille.

Mutta ylipäätäänhän liikkuminen niin nuoremmille kuin vanhemmillekin ihmisille antaa monenlaisia elämyksiä, hyvänolontunnetta ja kaikkea muuta hyvää, joten kaikenlaiseen liikkumiseen kannustamista pitää ehdottomasti tukea!

Ikäihmisten asumiseen liittyen turvallisuusnäkökohtina voisi mainita esimerkiksi paloturvallisuuden sekä asunnon suojaamisen tärkeyden. Ihmisen muistamiskyky iän myötä tapaa heiketä, ja tämän vuoksi olisi tärkeää huolehtia esimerkiksi siitä, että sähkölaitteissa, lähinnä nyt kahvikeittimessä, liedessä ja kiukaassa olisi ajastin- tai autostop-toiminto eli että laite sammuttaa tietyn ajan kuluttua itse itsensä. Asuntonsa voi puolestaan suojata etenkin kunnollisella lukituksella, lisäksi erilaiset hälytys- ja turvasuojauslaitteet (kameravalvontalaitteet) ovat hyviä suojautumiskeinoja esimerkiksi murtovarkaita vastaan.

Sitten vielä hieman mainintaa joistakin ilmiöntapaisista rikollisuuden muodoista, joista kerrotaan muun muassa poliisin nettisivuilla osoitteessa www.poliisi.fi.

Valitettavasti Suomessa vierailee ulkomaisia rikoksentekijöitä, jotka ovat käytännössä ammattimaisia rikollisia eli he tulevat maahamme nimenomaisesti suorittamaan rikollisia toimia, kuten varkausrikoksia.

Aika ajoin nousee eräänlaisina ilmiöinä esiin erilaisia varkausmuotoja. Asuntomurtojen ohella lompakkovarkaudet ovat tästä esimerkki. Varkaat saattavat taitavasti anastaa esimerkiksi ostoskärryissä olevasta asiakkaan kassista tai laukusta lompakon niin, ettei uhri tuota anastustapahtumaa todellakaan edes havaitse, vaikka olisi jopa ostoskärryjensä vieressä – ei ennen kuin vasta myöhemmin.

Kaupassa asioidessaan olisikin huomioitava, ettei pidä jättää kassiaan tai laukkuaan avoimeksi eikä myöskään ostoskärryjään tai ostoskoriaan eikä kassiaan tai laukkuaan vartioimatta.

Myös kännykästään on syytä pitää hyvää huolta ja vahtia sitä, sillä kännykkävarkaillakin on mitä erinäisimpiä keinoja rikollisten tekojensa toteuttamiseksi, kuten esitettävällä paperilapulla harhauttaminen.

Erilaiset maksukortit, joita ovat esimerkiksi luottokortit, maksuaikakortit, pankkikortit, käteisautomaattikortit ja debit-kortit, ovat lähes kaikille ihmisille tuttuja ja niin sanotusti täyttä arkipäivää ostoksia ja maksuja maksettaessa. Niinpä ovat rikollisetkin keksineet mitä erilaisimpia keinoja hyötyäkseen laittomasti maksukorteista ja maksukorttirikollisuus onkin kasvava kansainvälinen rikosilmiö.

Maksukorttirikokset käsitellään rikoslain 37. luvun pykälien mukaisesti eriasteisina maksuvälinepetoksina. Maksukorttirikollisuuden pääasiallisina muotoina ovat maksukorttidatan kaappaaminen tietoverkoista haittaohjelmilla tai suorilla tunkeutumisilla johonkin dataa sisältävään palvelimeen, mistä käytetään nimitystä hakkerointi eli hacking, sekä skimmaus ja korttivarkaudet.

Poliisin kotisivuilta on saatavissa erilaista poliisiin ja poliisin toimintaan liittyvää tietoa, myös tietoa ajankohtaisista asioista ja erilaisista rikosilmiöistä.

Seuraavaksi tuolta poliisin sivuilta lainaus koskien skimmausta:

”Magneettinauhoilla olevaa korttidataa hankkiakseen rikolliset asentavat maksukorttiautomaatteihin myös niin sanottuja skimmauslaitteita. Skimmaus tulee englanninkielen sanasta skimming, joka viittaa luottokortin magneettinauhan kopioimiseen ja siihen, että kortinlukijan lukupää liukuu pitkin magneettinauhaa lukiessaan nauhalla olevaa korttidataa.

Rikolliset asentavat skimmauslaitteita etenkin vilkkailla paikoilla oleviin käteisautomaatteihin tai miehittämättömien polttoainejakelupisteiden maksukorttiautomaatteihin. Skimmauslaitteilla rikolliset pyrkivät saamaan haltuun asiakkaiden luottokorttien magneettijuovan ja tunnusluvun. Skimmauslaitteiden suunnittelu ja valmistus ovat ammattimaista rikollista toimintaa Itä- ja Kaakkois-Euroopassa.

Korttiautomaattien skimmauksissa on kyse siitä, että tekijöillä on etukäteen suunniteltu ja valmistettu sähkötekninen laite tai laitekokonaisuus, joka asennetaan pankkiautomaattiin alkuperäisten komponenttien päälle manipuloimatta alkuperäistä laitteistoa.

Skimmauslaitteen tarkoitus on kopioida pankkiautomaatissa käytettävän maksukortin magneettijuovan tiedot sekä näppäilty tunnusluku. Skimmauslaitteeseen tallentuneilla tiedoilla tekijät ovat pystyneet valmistamaan väärennettyjä luottokorttikopioita, joilla on tehty käteisnostoja ulkomailla etenkin EU-alueen ulkopuolella.

Tämä johtuu EU:n alueella käytössä olevasta turvallisesta sirutekniikasta ja sirukorttiyhteensopivista käteisautomaateista. Uudet automaatit ja kortit ovat teknisesti erittäin turvallisia, mutta EU:n ulkopuolella käytössä olevat pelkkää kortin magneettijuovaa lukevat käteisautomaatit mahdollistavat tällä hetkellä Euroopassa kopioitujen magneettijuovien käytön käteisnostoihin. Rikollisryhmät suorittavatkin suurimman osan Euroopassa kopioiduilla korteilla tehdyistä käteisnostoista Atlantin toisella puolella, etenkin Yhdysvalloissa.”

Pari vuotta sitten tiedotti Keskusrikospoliisi laajan, Vaasasta Rovaniemelle ulottuneen maksukorttien kopiointisarjan esitutkinnan valmistumisesta ja sen siirtämisestä syyteharkintaan.

Tuossa erittäin suunnitelmallisesti tehdyssä rikossarjassa epäiltiin kolmen bulgarialaismiehen asentaneen vuoden 2011 aikana Otto-pankkiautomaatteihin eri paikkakunnilla Suomessa skimmauslaitteita, joiden avulla tehdyillä korttikopioilla oli Yhdysvalloissa nostettu kymmenien tuhansien eurojen edestä rahaa, pankeille ja Luottokunnalle oli aiheutunut satojen tuhansien eurojen vahingot.

Huomionarvoista on, että Suomessa käytettäviä Otto-automaattimalleja ei ole käytössä missään muussa maassa maailmassa. Skimmauslaitteet oli siten valmistettu erityisesti Suomea varten.

Kyseisessä rikossarjassa tekijät olivat irrottaneet automaatin etupaneelin, mistä oli jäänyt olemattoman pieni musta reikä tummansinisen kuittiluukun alapuolelle. Paneelin taakse oli asennettu mikrokamera, joka oli kuvannut tunnusluvun naputtelun. Edelleen kortinlukijan päälle oli kiinnitetty pikaliimalla ”tekohuulet”, jotka peittivät kopiointilaitteen. Oikean kortinlukijan päälle asennettujen tekohuulien vuoksi maksukortti menee hieman tavanomaista syvemmälle. Joidenkin uhreiksi joutuneiden mukaan kortti oli liikkunut lukijassa hieman tahmeasti.

Kopiointilaitteiden asentamiseen oli rikoksentekijöiltä mennyt aikaa vain normaalin automaattinoston verran ja rikoskumppanin toimiessa näkösuojana ei sivullinen ollut pystynyt toimenpidettä edes havaitsemaan. Vaikka esimerkiksi mikrokameroita on saatavissa helpostikin, niin varsinaiset skimmauslaitteet ovat tehdastekoisia eivätkä ”halpaa tavaraa” ja mahdollisesti peräisin Itä-Euroopasta.

Kyseiseen esitutkintaan liittyen KRP:n rikoskomisario Ari Pekka Kouva totesi, että bulgarialaisten jäljiltä oli kymmeniä tunteja videokuvaa automaatteihin asennetuista kameroista, ja vain pari prosenttia asiakkaista peitti tunnuslukunsa. Tunnusluvun naputtelu on aina peitettävä toisella kädellään.

Kuinka moni teistä peittää toisella kädellään tunnuslukunsa näppäilyn pankkiautomaatilla?

Laitan tähän edellä mainittuun rikossarjaan liittyviä poliisin nettisivulla olleita valokuvia kiertämään. Kuvista voi todeta, että helppoa ei tällaisia skimmauslaitteita ole todellakaan havaita pankki- tai muuta maksuautomaattia käyttäessään.

Myös tietokone on suurimmalle osalle ihmisistä välttämättömyys ja valitettavasti tietotekniikkaankin liittyy lisääntyvä riski joutua rikoksen kohteeksi. Tietotekniikkarikoksista poliisin nettisivuilla kerrotaan muun muassa seuraavasti:

”Tietotekniikkarikoksen tunnusmerkistö täyttyy, kun tietojenkäsittelyrauhaa loukataan. Tietojenkäsittelyrauha on verrattavissa kotirauhan käsitteeseen. Laki suojaa tietojenkäsittelyrauhaa eli tiedon luottamuksellisuutta, käytettävyyttä ja eheyttä.

Tietotekniikkarikokset määräytyvät rikoslain mukaisesti. Kun käyttää luvatta toisen käyttäjätunnusta ja salasanaa tai ylittää saamansa käyttäjäoikeudet, syyllistyy tietomurtoon (Rikoslaki 38:8§). Esimerkiksi viattomalta tuntuva ja yleinen porttiskannaus täyttää tietomurron yrityksen tunnusmerkistön.

Tietomurtorikoksessa ei siis tarvitse murtaa mitään, vaan rikos tapahtuu, kun ylitetään omat oikeudet tai käytetään luvatta toisen oikeuksia…

Jos tekijä pääsee luvatta sisään toisen tietokoneelle, teko katsotaan useimmiten joksikin muuksi rikokseksi kuin tietomurroksi. Rikoksen määrittely riippuu siitä, mitä rikoksentekijä koneessa tekee.

Liikkuessaan luvatta toisen tietokoneessa tekijä käyttää toiselle kuuluvaa ”tietokoneaikaa” ja syyllistyy näin koneen luvattomaan käyttöön. Tekoon sovelletaan samaa pykälää kuin auton luvattomaan käyttöön (RL 28:7§)…

Usein tekijä myös asentaa erilaisia omia tarkoitusperiään palvelevia ohjelmia toisen koneelle. Luvattoman käytön lisäksi on syytä epäillä, että tällöin täyttyy myös vahingontekorikoksen tunnusmerkistö. Kyseessä olisi sama vahingonteko, jota sovelletaan esimerkiksi ikkunan rikkomisen yhteydessä (RL 35:1§).

Tietyillä menetelmillä murtautuja voi hankkia itselleen palvelintasoisesta koneesta oikeuksia, jotka mahdollistavat esim. palvelimella olevien sähköpostien lukemisen. Tämän onnistumiseksi tekijän on ensin tehtävä erityisesti tätä tarkoitusta varten uusi ohjelma tai muutettava koneessa olevaa ohjelmaa. Tällöin täyttyy törkeän viestintäsalaisuuden loukkaamisen tunnusmerkistö (RL 38:4§)…

Edellä mainitut rikokset ovat pääosin asianomistajarikoksia. Se tarkoittaa, että poliisi voi aloittaa rikoksen tutkinnan vasta, mikäli asianomistaja ilmoittaa asiasta poliisille ja vaatii samalla tekijälle rangaistusta.

Asianomistaja on se, jonka oikeutta on loukattu, esim.

– henkilö, jonka tunnuksia ja salasanoja on käytetty väärin tai

– henkilö tai yhteisö, jonka palvelimelta rikoksen tekijä on hankkinut luvattomia oikeuksia.”

Näiden edellä mainittujen lisäksi tietotekniikkarikoksiin kuuluu myös esimerkiksi rikosnimikkeellä ”vaaran aiheuttaminen tietojenkäsittelylle” (Rikoslaki 34:9a§) oleva teko, jota on käytännössä esimerkiksi haittaohjelman valmistaminen, asettaminen saataville tai levittäminen.

Esimerkiksi toinen tietokone ja sen web-kamera on haittaohjelman avulla mahdollista kaapata täysin omaan käyttöön ilman, että tämä välttämättä tulee edes koskaan tuon kaapatun tietokoneen omistajan tai käyttäjän tietoon (esim. salakatselu).

Jo useita vuosia sitten uutisoitiin siitä, kuinka nettipankkiryöstöistä on tullut arkipäivää. Ylen uutisoi asiasta noin kaksi vuotta sitten muun muassa seuraavasti:

”Suomalaisilta varastetaan rahaa nettipankkien tileiltä viikoittain. Ylen uutisten kyselyn mukaan kaikkien suurten pankkien tileille on yritetty murtautua ja usein siinä myös onnistutaan. Poliisilla on tutkittavanaan toistasataa onnistunutta nettipankkiryöstöä.

Suomalaiset nettipankkien asiakkaat ovat joutuneet syksyn ja talven aikana aiempaa ammattimaisemman rikollisuuden uhreiksi. Netistäkin löytyvän haittaohjelman avulla pankkitilejä on tyhjennetty usein asiakkaan huomaamatta.

Mitään tarkkaa en kommentoi, mutta ollaan yli sadassa onnistuneessa petoksen osateossa, sanoo rikoskomisario Timo Piiroinen Keskusrikospoliisista.…

Nettirikolliset ovat iskeneet kaikkien suurimpien pankkien asiakkaisiin. Edes kotikoneen päivitetty virustorjunta ei aina riitä, toteaa OP-Pohjola verkkopalveluista vastaava johtaja Kai Koskela.

Toki virustorjunta auttaa, mutta viime aikoina on ollut liikkeellä ohjelma, jota virustorjuntaohjelma ei havaitse, Koskela sanoo.…

Pankkien näkökulmasta varastetut summat eivät ole suuria, mutta omalle kohdalle sattuessaan ne vähintään harmittavat säästäjää.

Suomen suurin nettipankkiryöstö sattui pari vuotta sitten, kun sadalta Nordean asiakkaalta vietiin 1,2 miljoonaa euroa. Summasta jäi lopulta saamatta takaisin lähes 200.000 euroa. Keskusrikospoliisin mukaan tänä vuonna näyttää taas pahalta.

Timo Piiroisen mukaan on vaara, että parin vuoden takainen ennätys rikotaan tänä vuonna.

Tämä rikollisuus on tullut Suomeen, ja vain aktiivisilla pankin ja asiakkaiden toimilla se saadaan pidettyä kurissa, Piiroinen kertaa.

Haittaohjelmien jäljet johtavat usein entisen Neuvostoliiton alueelle. Alan rikollisuus on kansainvälistä, ja alati uusiutuvien virusohjelmien lisäksi siihen sotkeutuu myös rahanpesua. KRP:lle nettipankkiryöstöt ovat työlästä urakoitavaa.”

Näin siis Yle uutisoin pari vuotta sitten.

Eli näiden todella valitettavien ilmiöiden parissa joudumme näin nettiaikana elämään. Tietokoneistumisen aikaansaaman hyvän ohessa on olemassa se ikävä, nurja puoli, johon siis muun muassa nämä monet uudet rikollisuuden muodot kuuluvat.

Internetin ja sähköpostin kautta ovat rikolliset keksineet uusia väyliä huijata ihmisiä erinäisillä tavoilla. Samoin kansainvälistyminen on avannut uusia mahdollisuuksia laajamittaistenkin huijausten onnistumiseen.

Poliisin nettisivuilla on listattuna tavanomaisimpia huijaustapoja viime vuosilta:

– nigerialaiskirjeet ja niihin verrattavat lottovoitot

– internet-kaupat

– petolliset nettirakkaat

– internet-rahapelit

– tilitietojen huijaaminen ja muu niin sanottu phishing (sähköpostiviesteillä tiedustellaan ja kerätään erilaisia taloudellisiin asioihin liittyviä tietoja, kuten luottokorttitietoja, tilitietoja sekä verkkopankkitunnuksia)

– sijoituspetokset

– lomaosakehuijaukset

– laskun muotoon laaditut tarjouskirjeet

Poliisin nettisivuilla todetun mukaisesti on kaiken kaikkiaan muistettava, että rikollisia ideoita on varmaan vähintään yhtä paljon kuin rikollisia on olemassa. Ja onkin hyvä muistaa sääntö: ”Jos jokin tuntuu liian hyvältä ollakseen totta, se ei yleensä olekaan totta.”

Kiitän teitä kaikkia mielenkiinnostanne.

 

Tiivistelmä luennosta aiheena ”Lähisuhdeväkivaltaa vastaan” Kouvolassa Myllykosken Yhteiskoulussa koulun oppilaille 13.03.2013:

Pidän luennon aiheesta lähisuhdeväkivaltaa vastaan.

Aluksi muutama sana itsestäni ja omasta työtaustastani. Olen ammatiltani rikosylikonstaapeli ja työskentelen Keskusrikospoliisin Tutkintaosaston Järjestäytyneen rikollisuuden –tutkintalinjalla Kouvolan toimipisteessä. Mainittakoon yksityiselämäni puolelta se, että olen pelannut jalkapalloa MYPAssa jo 1980-luvun loppupuolelta lähtien, tosin tuossa 2000-luvun alkupuolella oli jokunen vuosi taukoa, mutta loppuvuodesta 2007 lähtien olen taas ollut mypalainen. Eli tämä Myllykosken seutukin on tullut tutuksi, teidän koulunne liikuntasalia myöten. Ja minulla on viisi lasta, joten lasten ja nuorten asioistakin jotain sentään tiedän.

Kerron lyhyesti Suomen poliisihallinnon organisaatiorakenteesta, jota itse asiassa ollaan paraikaa aikeissa muuttaa, olette ehkä kuulleet niin sanotusta Pora 3 –hankkeesta, joka siis tarkoittaa käytännössä poliisin hallintorakenneuudistusta, jossa muun muassa poliisilaitosten määrää on tarkoitus vähentää nykyisestä 24 yhteensä 11:een eli käytännössä eli tehdä entistä suurempia poliisilaitosalueita. Lisäksi aikomuksena on tuossa Pora 3 –uudistuksessa on lakkauttaa kokonaan Liikkuva poliisi sekä myös lakkauttaa eräitä Keskusrikospoliisin alueellisia toimipisteitä, kuten Kouvolan toimipiste, jossa siis itse työskentelen.

Kuitenkin nykyisellään poliisin organisaatio on Suomessa sellainen, että Suomen poliisin ylijohtona toimii Poliisihallitus, joka on sisäasiainministeriön poliisiosaston alainen keskushallintoviranomainen. Poliisin hallinto on kaksiportainen. Poliisihallituksen alaisuudessa toimivat paikalliset poliisilaitokset sekä poliisin valtakunnalliset yksiköt, kuten Keskusrikospoliisi, Suojelupoliisi ja Liikkuva poliisi, joilla on omat erityistehtävänsä. Helsingin poliisilaitos vastaan paikallispoliisin tehtävien ohella myös eräistä valtakunnallisista erityistehtävistä.

Oman organisaationi Keskusrikospoliisin tehtävänä on järjestäytyneen rikollisuuden torjunta. Keskusrikospoliisiin on keskitetty myös useita erityistä asiantuntijuutta vaativia toimintoja, jotka ovat kaikkien tutkintaviranomaisten käytössä. Näitä ovat muun muassa rikostiedusteluun, rikosteknisiin tutkimuksiin ja kansainväliseen toimintaan liittyvät asiantuntijapalvelut.

Sitten itse aiheeseen eli lähisuhdeväkivaltaan.

Läheinen henkilöhän on sellainen, jonka kanssa yksilö, vaikka sinä tai minä, on läheisissä väleissä, säännöllisesti tekemisissä. Läheinen henkilö voi olla perheenjäsen, sukulainen, ystävä, koulukaveri, työkaveri tai vaikkapa joukkuekaveri samassa harrastuksessa.

Toisten itsellesi läheisten ihmisten kanssa olet varmasti enemmän tekemisissä kuin toisten läheisten kanssa, ja puolestaan toisten läheisten ihmisten kanssa tulet ehkä paremmin toimeen kuin toisten kanssa.

Tuo toisen ihmisen kanssa niin sanottu toimeen tuleminen eli se, millaiset välit sinulla häneen on, vaikuttaa luonnollisesti paljon myös siihen, kuinka sinä käyttäydyt häntä kohtaan fyysisestikin.

Esimerkiksi tervehditkö sinä jotain läheispiiriisi kuuluvaa henkilöä, kuten jotain luokkakaveriasi aina kouluaamuisin suullisesti esittämälläsi tervehdyksellä ja lisäätkö tuohon ääneen ilmaistuun tervehdykseen esimerkiksi ystävällisen kämmenellä tehdyn läpsäyksen toisen kämmeneen ikään kuin sovittuna, sanotaanko vaikka, kaverimerkkinä?

Vai käyttäydytkö jotain läheispiiriisi kuuluvaa henkilöä, kuten joitain luokkakaveriasi kohtaan joka kouluaamu siten, että heti hänet nähtyäsi kenties huudahdat hänelle jotain epäasiallista, epäystävällistä, ja vielä korostat tätä niin sanottua tervehdystäsi kenties läpsäisemällä häntä kovaa olalle – etkä tee niin minään kaverimerkkinä, vaan tarkoituksenasi nimenomaan alistaa ja nöyryyttää häntä, ehkä jopa aiheuttaa hänelle kipua?!

Kummanlaisen tervehdyksen sinä itse haluaisit saada joka kouluaamu?

Kansainvälisesti vertaillen Suomi on turvallinen maa, mutta väkivaltarikoksia maassamme tapahtuu kuitenkin suhteellisesti enemmin kuin muissa Länsi-Euroopan EU-maissa. Kuten poliisin nettisivuilla todetaan, niin suomalainen vakava väkivalta ei yleensä kohdistu sattumanvaraisesti valikoituihin uhreihin, vaan yleensä tekijä ja uhri ovat toisilleen tuttuja ja väkivaltaan liittyy päihteiden käyttö.

Väkivalta voi olla muodoltaan hyvinkin erilaista. Periaatteessa väkivallan eri muodot voi jakaa yleisimmin kolmeen eri luokkaan tai kategoriaan – on fyysistä, on henkistä sekä on seksuaalista väkivaltaa.

Fyysinen eli ruumiillinen väkivalta on helpoiten nähtävissä ja havaittavissa olevaa, se jättää selvimmät ulkoiset jäljet, merkit uhriinsa. Fyysinen väkivalta voi olla esimerkiksi lyömistä nyrkillä tai kovaa läpsimistä kämmenellä, kuristamista, potkimista, hiuksista repimistä. Pahimmillaan fyysinen väkivalta voi aiheuttaa uhrilleen luunmurtumia, sisäistä tai ulkoista verenvuotoa, jopa kuoleman.

Henkinen väkivalta puolestaan ei välttämättä ollenkaan jätä uhriin ulkoisesti näkyvissä olevia jälkiä, vaikka kaiken kaikkiaan henkisestä väkivallasta aiheutuneet traumat ja vammat voivatkin olla kuin äärettömän syviä viiltoja uhrin sielussa, mitkä jäljet eivät välttämättä koskaan pyyhkiydy pois uhrin sisältä. Esimerkiksi haukkuminen ja nimittely tai toisen julkinen nolaaminen ovat henkistä väkivaltaa, samoin kuin fyysisellä väkivallalla uhkaaminenkin.

Seksuaalista väkivaltaa ovat seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottaminen ja äärimmäisenä tekona raiskaus.

Läheisväkivalta, perheväkivalta, parisuhdeväkivalta – itse asiassa lähisuhdeväkivalta-termillä on käytännössä useita läheissynonyymejä eli lähestulkoon samaa tarkoittavia termejä.

Siinä missä aiemmin lähinnä käytetty perheväkivalta-käsite ikään kuin typisti väkivallan piirin perheen sisäiseksi, niin nykyisin läheissuhdeväkivalta-käsite kattaa huomattavasti laajemman ihmisjoukon erilaisine väkivallan muotoineen niin perheessä, työpaikalla, koulussa kuin vaikkapa harrastustenkin piirissä.

Suomessa väkivallan käyttöön liittyy siis varsin yleisesti päihteiden, lähinnä alkoholin, mutta myös esimerkiksi huumeiden käyttöä. Päihdepäissään ihmisen käyttäytyminen muuttuu jopa hyvin oleellisesti verrattuna normaaliolotilan käyttäytymiseen, ja tällöin estot voivat syvästikin purkautua ja konkreettinen käyttäytyminen etenkin läheisiä kohtaan voi olla rajua ja hyvinkin väkivaltaista.

Yhteiskunnassa yksittäistenkin ihmisten elämää ja siten heidän toimintaansa säädellään muun muassa lainsäädännön kautta. Yhteiskunnan toimivuuden ja turvallisuuden kannalta on tärkeää, että kaikki noudattaisivat niin sanotusti yhteisiksi pelisäännöiksi luotuja ohjeita ja määräyksiä, säännöksiä ja lakeja.

Aina eivät kaikki kuitenkaan syystä tai toisesta halua tai kykene toimimaan näiden yhteisiksi säännöiksi laadittujen määräysten, kuten lakien, mukaan. Tällöin saattaa seurauksena moisesta tahallisesta, tuottamuksellisesta, piittaamattomuudesta tai miksei vahingossakin tapahtuneesta teosta olla tekijälle jopa rikosoikeudelliseen vastuuseen joutuminen.

(Käydään läpi Suomen rikoslain pykälät koskien pahoinpitelyrikoksia – pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä ja lievää pahoinpitelyä – ja pakottamista sekä yleiset asiayhteyteen liittyvät määritelmät koskien rikosoikeudellista vastuuikärajaa ja vahingonkorvausvelvollisuutta.)

Seuraavaksi käsittelen kohtalaisen laajasti koulukiusaamista, sillä siksihän kutsutaan yleisesti koulumaailmassa ilmenevää väkivaltaa.

Henkisestä väkivallasta puhuminen on edelleen jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle kuin puhuminen fyysisestä väkivallasta, vaikka henkisen väkivallan aiheuttamat näkymättömät haavat ja arvet ihmisessä saattavat olla jopa pahempia kuin fyysisen väkivallan aiheuttamat vahingot. Koulumaailmassakin henkistä väkivaltaa esiintyy siinä missä fyysistäkin.

Jo koulumaailmassa suhtautuminen tyttöihin niin käytösodotuksineen kuin käyttäytymishyväksyntöineen poikkeaa edelleenkin, voisiko sanoa, perinteisesti siitä, miten poikiin suhtaudutaan, mitä pojilta odotetaan ja mitä heiltä esimerkiksi käyttäytymisensä suhteen hyväksytään. Sama malli heijastuu valitettavan selvästi edelleenkin myös lasten ja nuorten yksityiselämään, kuten esimerkiksi harrastuksiin.

Mitä pienenä opitaan, se luonnollisesti kuljetetaan omissa asenteissa ja käyttäytymisessä eteenpäin elämässä. Näin nämä perinteiset, totutut mallit ohjaavat myöhemminkin niin naisten kuin miestenkin ajatuksia, mielipiteitä, toimintoja, työelämässäkin. Työpaikkakiusaajina tapaavat yleensä olla etenkin ne henkilöt, niin miehet kuin naisetkin, jotka ovat jo nuorempina olleet koulukiusaajia, ja jotka ovat jo tuolloin saattaneet traumatisoida pahastikin uhriensa elämän.

Koulukiusaamiseen syyllistyvät varmasti niin tytöt kuin pojatkin, eikä taatusti pystytä sanomaan sitä, kumpien, tyttöjen vaiko poikien harjoittama kouluyhteisössä ja sen piiriin kuuluvassa elinympäristössä tapahtuva kiusaaminen olisi loppujen lopuksi vaikutuksiltaan pahempaa tai jopa raaempaa.

Kiusaamisen seurauksena uhrille voi aiheutua mitä moninaisimpia oireita ja vaivoja. Masennus ja mielialan vaihtelut ovat merkittävimpiä kiusaamisen seurauksia. Kiusatun itsetunto kolhiintuu, jolloin esimerkiksi sosiaalinen kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa vaikeutuu, mistä puolestaan aiheutuu jatkoseurauksena se, ettei uhri välttämättä kykene pyytämään apua kohtaamaansa kiusaamiseen tai sen seurauksiin.

Poikien harjoittama koulukiusaaminen on tekotavoiltaan suorempaa ja niin fyysisesti kuin verbaalisestikin helpommin havaittavissa olevaa kuin mitä tyttöjen harjoittama koulukiusaaminen on.

Siinä missä tytöt yleensä koulukiusaavat ennemminkin henkistä ylivaltaa vai väkivaltaa käyttäen esimerkiksi eristämällä uhrin ryhmästä, haukkumalla, naurunalaiseksi tekemällä tai puhumalla uhrista niin sanotusti selän takana pahaa, niin pojat toimivat lähinnä fyysistä yli- tai väkivaltaa käyttäen esimerkiksi lyöden, potkien, tönien, kampaten tai vaikkapa erilaisilla esineillä, kuten lumipalloilla heittäen.

Yhteiskunnassamme on erilaisia hankkeita, joilla pyritään vähentämään oleellisesti niin koulu- kuin työpaikkakiusaamistakin ja saavuttamaan jopa ihannetilanne, jolloin kiusaamista ei yhteisössä esiintyisi, esimerkkinä mainittakoon KiVa-kouluhanke. Tärkeää olisi kuitenkin saada tässäkin asiassa aikaan laajaa yhteiskunnallista keskustelua, jolloin käytäisiin syvällisesti läpi räikeitäkin kiusaamistapauksia, joiden voi täydellä syyllä katsoa olevan jopa jonkinlaisia ihmisoikeusrikkomuksia tai –rikoksia.

Kaiken kaikkiaan kiusaamisen ehkäisemisessä on vielä paljon tekemistä. On ymmärrettävä, että tuollainen kiusaaminen kaikissa muodoissaan ei ole hyväksyttävää, ja että pahimmillaan se on selkeästi pahoinpitelyä, väkivaltaa.

Stakes eli Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (nykyään Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL) julkaisi syksyllä 2008 koulukiusaamista koskevan tutkimuksen, joka käsitteli kiusaamisen yleisyyttä, syitä ja siihen puuttumista peruskoulun 8. ja 9. luokilla. Sen mukaan suurin osa oppilaista ei joutunut kiusatuksi tai kiusannut muita. Kiusatuksi joutui kuitenkin pojista kymmenen ja tytöistä kuusi prosenttia. Toisten oppilainen kiusaaminen oli pojilla yhtä yleistä kuin kiusatuksi tuleminen. Tytöt kiusasivat toisia oppilaita puolet vähemmän kuin tulivat itse kiusatuiksi. Kiusaaja-uhreja oli pojista kolme prosenttia ja tytöistä prosentti. Tutkimuksen mukaan koulukiusaamisen uhrien määrä lisääntyi 2000-luvulla. (Tässä lähteenä Wikipedia.)

Euroopan komission syyskuussa 2010 julkaistun erityisbarometritutkimuksen mukaan 32 % suomalaisista ei pidä lähisuhdeväkivaltaa aina rangaistavana rikoksena, kun Euroopan laajuisesti luku on 12 %. Tämä osoittaa selkeästi, että valitettavasti lähisuhdeväkivaltaa ei Suomessa vieläkään oteta tarpeeksi vakavasti.

Laajempi ja syvällisempi julkinen keskustelu asiasta sekä ylipäätään tietoisuuden lisääminen liittyen lähisuhdeväkivaltaan olisivat mielestäni hyviä keinoja pyrkimyksille ehkäistä lähisuhdeväkivaltaa. Näin voitaisiin saada yleistä muutosta suomalaisten asenteisiin lähisuhdeväkivaltaan suhtautumisessa.

Kiusaamisen vähentämisessä on hyvänä ohjeena seuraava Wikipediasta löytyvä toteamus: ”Kiusaamisen vähentämisessä pitäisi kiinnittää huomio koko ryhmään, niin että kiusaaja ei saa tukea ryhmästä (ei yleisöä, ympärillä naureskelijoita tai muita kiusaamiseen mukaan menijöitä jne.) ja että yhä useampi asettuu kiusatun puolelle tai osoittaa, ettei hyväksy kiusaamista.”

On selvää, että koulun aikuisten eli lähinnä opettajien ja kouluterveydenhuollon edustajien velvollisuutena on puuttua koulukiusaamiseen, mutta kyllä vastuuta kiusaamisen ehkäisyssä ja kiusaamiseen puuttumisessa on myös koulun oppilailla sekä oppilaiden vanhemmilla.

Ja hyvät opettajat ja muu koulun aikuisväki, muistakaa ja huomatkaa, että myös teidän aikuisten kouluyhteisön jäsenten keskinäiset välit heijastuvat ehkä jopa huomaamattanne niin positiivisesti kuin negatiivisestikin vaikuttavina tekijöinä koko kouluyhteisönne yleiseen ilmapiiriin!

Eli eivät pelkästään lapset ja nuoret kouluyhteisössä muovaa sitä henkistä ilmapiiriä, josta edelleen kasvavat ne fyysiset käyttäytymistavat, joita yhteisössä noudatetaan, niin hyvässä kuin pahassakin, vaan omalta osaltaan myös aikuisten on miellettävä oma osansa ja vastuunsa tuon ilmapiirin kehittämisessä.

Ja yhtä tärkeitä kuin kouluyhteisössä ovat koululaisten keskinäiset välit ja puolestaan koulun aikuisten keskinäiset välit, niin todellakin myös koululaisten ja kouluyhteisön aikuisten keskinäiset välit ovat yksi osa joko onnistunutta tai vastaavasti epäonnistunutta kokonaisuutta. Jos moottorissakin yksi osa ei toimi, niin eihän se koko moottori silloin pelaa!

Kouluyhteisöä voi mielestäni hyvällä syyllä verrata tietyllä tasolla perheyhteisöön, jossa kokonaisuuden luovat vanhemmat ja lapset yhdessä – ja sitä kokonaisuutta on syytä vaalia huolella.

Jotkut nuoret saattavat alkaa seurustella jo varsin nuorella iällä. Niin seurustelu- kuin kaverisuhteessakin on tärkeää toisen henkilön kaikinpuolinen kunnioittaminen.

Seksuaalisen kanssakäymisen pitää niin aikuisten kuin nuortenkin parisuhteessa olla molemmin puolin vapaaehtoista, toista ei saa millään lailla pakottaa minkäänlaiseen seksuaaliseen kanssakäymiseen. Parisuhdeväkivallassa tekomuotona saattaakin olla juuri seksuaalinen väkivalta.

Rakkauden- ja läheisyydentunteet saattavat nuorellakin jyllätä varsin kovina, ja mikäli orastava seurustelusuhde nuorella ihmisellä äkkiä lakkaa, saattaa nuoren mieli tällöin myllertyä ja järkkyä vielä kovemmin ja silloin voi valitettavasti tulla mieleen jopa kostamisen halukkuutta esimerkiksi väkivallan kautta, mikä ei tietysti ole ollenkaan hyvä asia. Olisi muistettava ja ymmärrettävä, että itse ei yksinään voi kahden ihmisen välisestä suhteesta päättää, vaan on aina otettava huomioon sen toisenkin tunteet ja mielipiteet.

Miten sitten tunnistaa lähisuhdeväkivaltaa, entä miten suojata itseään siltä ja miten ja mistä hakea apua?

Yksi oire koetusta lähisuhdeväkivallasta on masentuneisuus, minkä uhri pystyy varmastikin yleisesti ottaen ensimmäiseksi itse itsestään havainnoimaan. Eristyneisyys ja puhumattomuus ovat myös merkkejä siitä, että kaikki ei ole hyvin, ja syytä tähän voi olla lähisuhdeväkivalta.

Fyysisen väkivallan merkkeinä voi uhrissa olla näkyvissä erilaisia ruhjeita, mustelmia, haavoja, hiusten lähtemistä, jopa luiden murtumia.

Paras keino estää itseensä kohdistuva väkivallanteko on tietysti pyrkiminen poistumaan tilanteesta ajoissa. Ainahan tällainen keino ei ole mahdollista, vaan tilanne tulee niin äkkiarvaamatta, ettei uhrilla ole aikaa toimia juuri millään lailla.

Akuutissa niin lähisuhde- kuin muussakin väkivaltatilanteessa on uhatulla tai jo uhriksi joutuneella oikeus puolustautua, äärimmillään jopa käyttämällä itse väkivaltaa. Tällöin on kyse hätävarjeluksi kutsutusta toiminnasta.

Usein voi lähisuhdeväkivallan tai sen uhan kohteeksi joutuneen henkilön, etenkin nuoren olla vaikeaa itse hakea apua kohtaamassaan tilanteessa. Mikäli joku läheispiiriin kuuluva henkilö havaitsee selkeitä merkkejä avuntarpeesta, on tällöin pyrittävä joko neuvomaan uhriksi jo joutunutta tai selvästi uhriutumisen vaarassa olevaa tai ilmoittamaan asiasta viranomaistaholle, kuten koulun opettajakunnalle, ääritapauksissa jopa suoraan sosiaaliviranomaiselle, kuten lastensuojeluviranomaiselle, tai poliisille.

Pahoinpitely yksityiselläkin paikalla on virallisen syytteen alainen rikos, ja sen vuoksi poliisi on velvollinen tekemään rikosilmoituksen saatuaan tietoonsa kyseisenlaisen rikoksen tapahtuneen.

Rikosilmoitukseen liittyen poliisi suorittaa asiassa esitutkinnan, jonka jälkeen tutkinnanjohtaja tekee päätöksen siitä, lähetetäänkö asia syyttäjälle syyteharkintaan vai ei. Syyttäjä puolestaan tekee oman harkintansa hänelle lähetetyissä asioissa siitä, pitääkö asiassa nostaa syyte eli saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi vai ei. Edelleen tuomioistuin päättää oikeudenkäynnissä käsitellyssä asiassa langetetaanko tuomio vai ei.

Kiusaamisen, väkivallan kohteeksi joutuneen ja hänen kiusaajansa, pahoinpitelijänsä välisen sopimuksen aikaan saaminen tilanteen ratkaisemiseksi ja sovinnon saamiseksi on ensiarvoisen tärkeää.

Anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen jaloa taitoa tarvitaan siis lähisuhdeväkivallankin ja sen seurausten käsittelyssä mahdollisimman positiiviseen lopputilanteeseen pääsemiseksi.

Muistakaa siis pyytää anteeksi, jos olette toista jollain tavalla loukanneet tai satuttaneet, samoin kuin muistakaa myös antaa anteeksi, jos toinen teiltä aidosti ja vilpittömästi anteeksi pyytää.

Kiitos mielenkiinnostanne.

 

Tiivistelmä luennosta aiheena ”Nainen väkivallan kohteena” Suun terveys – Oral Health -tapahtumassa Helsingin Messukeskuksessa 11.11.2010:

Tähdennän, että tässä luennossa esittämäni mielipiteet ja näkökannat ovat henkilökohtaisia ajatuksiani eri asioista.

Naisiin kohdistuva väkivalta, niin fyysisessä kuin henkisessäkin muodossa, on hyvin ajankohtainen, julkisuudessa viime aikoina kovinkin käsitelty asiakokonaisuus. Termit lähisuhdeväkivalta, läheisväkivalta, perheväkivalta, naisiin kohdistuva väkivalta ovat iskostuneet meidän kansalaisten mieleen.

Aluksi kysymys herättämään ajatuksia: onko yhteiskuntamme oikeasti riittävän turvallinen kaikille sen jäsenille, etenkin naisille, ja jos ei ole, niin mitä meidän pitäisi yhdessä asiantilan parantamiseksi tehdä, mitä välineitä, keinoja meillä on siihen? Mitä merkitystä arvomaailmallamme ja asenteillamme on väkivallan ilmenemiseen yhteiskunnassamme? Turvallisen elämisenhän pitäisi olla jokaisen ihmisen itsestään selvänä etuoikeutena.

Käsitteenä turvallisuus on jokaiselle ihmiselle hyvinkin henkilökohtainen asia. Kukin meistä kokee turvallisuuden omien kokemuksiensa, mielikuviensa ja mielipiteidensä summana. On luonnollisesti myös jonkinlaista yleistä eroa siinä, miten nainen ja mies näkevät ja kokevat turvallisuuden.

Väkivallan muotoja riittää moninaisuudessaan äärestä laitaan – niin fyysisen kuin psyykkisenkin välivallan puolella, samoin kuin konkreettisilla tekovälineillä tai niitä ilman.

Olemme tottuneet pitämään Suomeamme turvaisena lintukotona, josta maailman pahuus on suurelta osin pysynyt loitolla. Tämä käsitys on valitettavasti ollut mielestäni ainakin osittain kaunisteltua toivekuvaa yhteiskuntamme todellisesta tilasta. Kyllä Suomi esimerkiksi tilastotietojen perusteella on ollut ja on yksi Länsi-Euroopan väkivaltaisimmista maista.

Syitä tähän karuun, synkeään todellisuuteen on varmasti monia, mutta merkityksellisimpien joukossa ovat varmasti supisuomalainen alkoholinkäyttötraditio humalahakuisuuksineen ja riidanhaastamisineen sekä kansakuntamme perinteinen, alavireinen henkinen mentaliteetti, melankolia, johon liittyvinä tunnusmerkkeinä ovat esimerkiksi omista ongelmista puhumattomuus ja yksinäisyys.

Yhtenä merkittävimmistä syistä suomalaisten kuolemiin on alkoholi. Samoin tapaturmiin liittyen alkoholi on yksi pahimmista, ellei pahin, edesauttaja. Ja mitenkäs onkaan siis laita alkoholin ja väkivallan tekojen kytköksellä…?

Alkoholilla on ollut ja on edelleen aivan liikaa merkittävyyttä kansamme kohtaloihin. Alkoholin haittavaikutukset ovat pureutuneet lonkeroiden lailla syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan erinäisinä sosiaalisina ongelmina ja niistä aiheutuvina kuluina.

Onko alkoholi sittenkin vielä suomalaisessa yhteiskunnassa liian suuri tabu, jotta alkoholista ja sen aiheuttamista ongelmista voitaisiin puhua riittävällä voimalla ja jotta niihin voitaisiin puuttua tarpeellisin, tepsivin keinoin?

Mielestäni pelkkiin tilastotietoihin tuijottamalla ja niihin pohjautuvin luvuin ja sisällöin tehdyt kokonaisarvioinnit ja –suunnitelmat eri asioista voivat pahimmillaan johtaa jopa pahastikin harhaan, vääriin johtopäätöksiin ja toimenpiteisiin. Toki tilastoista saadaan selkeitä viitekehyksiä, jotka voivat olla arvokkaana pohjana toimenpideohjelmille ynnä muille suunnitelmille, mutta tilastojen aitoon totuusarvoon olisi omasta mielestäni aina syytä suhtautua vähintäänkin pienellä varauksella.

Väkivaltarikollisuuteen liittyvän piilorikollisuuden eli viranomaisten tietoon tulematta jäävän rikollisuuden määrä on varmasti arvoitus kaikille. Ja varmasti lähisuhde- tai perheväkivaltatapauksissa juuri ne piiloon jäävät tapahtumat ovat se suuri ongelmavyyhti.

Poliisin kirjaamien perheväkivaltailmoitusten, lievien pahoinpitelyiden ja pahoinpitelyjen, määrä on viimeisten 12 vuoden aikana lisääntynyt. Kuitenkin vuosina 1997 ja 2005 toteutettujen naisuhritutkimusten tulosten mukaan merkittävää muutosta naisten kokeman väkivallan laajuudessa ei ole tapahtunut. Selityksenä tähän poliisin kirjaamien lukujen ja puolestaan naisuhritutkimuksien tulosten erisuuntaisuuksiin on haettu muun muassa sitä, että poliisi on tehostanut koulutuksensa kehittämisen myötä toimintaansa, ja että uhrit ilmoittavat väkivaltatapauksista entistä herkemmin. Mikä sitten onkaan lopullinen totuus?

On todettua, että myös naiset syyllistyvät yhtä lailla miesten tavoin väkivallan tekoihin, perhesuhteessakin. Valitettavasti naiset pahoinpitelevät läheisiään, puolisoitaan ja lapsiaan, siinä missä miehetkin. Naisten aiheuttamaa väkivaltaa ei missään tapauksessa ole syytä vähätellä tai sivuuttaa keskusteluissa, mutta uskoakseni edelleenkin huomattavasti suurempi ongelma Suomessa on nimenomaan miesten aiheuttama väkivalta kokonaisuudessaan. Lähisuhdeväkivallan uhreista kun Suomessa on noin 90 % naisia! No, siis mikäli niihin tilastoihin sitten on luottamista…

Nainen fyysisesti heikompana jää yleensä aggressiivisesti käyttäytyvän miehen toimintojen uhriksi. Naisen keinot puolustautua niin itse väkivaltatilanteessa kuin sen jälkikäsittelyssäkin ovat yleensä huonot. Edelleen naisen fyysisen koskemattomuuden menettämisen uhkan ohella kokema psyykkisen koskemattomuuden menettämisen uhka suoranaisena henkisenä väkivaltana heijastuu valitettavasti laajemmaltikin naisen kohtelussa, oikeuksissa ja arvostuksessa yhteiskunnassamme, siitäkin huolimatta, että Suomea on tavattu pitää hyvinkin tasa-arvoisena valtiona.

Toivoisinkin yhteiskunnassamme nousevan voimakkaammin esille keskustelun nimenomaan naisiin kohdistuvasta henkisestä väkivallasta, jota tapahtuu niin lähisuhteissa kuin esimerkiksi työelämässäkin. Henkisestä väkivallasta puhuminen on jäänyt selvästi vähemmälle huomiolle kuin puhuminen fyysisestä väkivallasta, vaikka henkisen väkivallan aiheuttamat näkymättömät haavat ja arvet ihmisessä saattavat, tietysti tapauskohtaisesti, olla jopa pahempia kuin fyysisen väkivallan aiheuttamat vahingot.

Jo koulumaailmassa suhtautuminen tyttöihin niin käytösodotuksineen kuin käyttäytymishyväksyntöineen poikkeaa edelleenkin, voisiko sanoa, perinteisesti siitä, miten poikiin suhtaudutaan, mitä pojilta odotetaan ja mitä heiltä esimerkiksi käyttäytymisensä suhteen hyväksytään. Sama malli heijastuu valitettavan selvästi edelleenkin myös lasten ja nuorten yksityiselämään.

Koulukiusaamiseen syyllistyvät varmasti niin tytöt kuin pojatkin eikä taatusti pystytä sanomaan sitä, kumpien, tyttöjen vaiko poikien harjoittaman kouluyhteisössä ja sen piiriin kuuluvassa elinympäristössä tapahtuva kiusaaminen olisi vaikutuksiltaan pahempaa tai jopa raaempaa.

Yhteiskunta kuitenkin suhtautuu tyttöihin ja poikiin osittain eri lailla, osittain tasa-arvottomasti. Ei tarvitse ajatella kuin vaikkapa urheilua – kuinka paljon enemmän pojilla on edelleenkin eri urheilunharrastamismahdollisuuksia tyttöjen valikoimiin verrattuna – saati millainen ero vaihtoehtotarjottimella onkaan sitten aikuisiällä…

Ja mitä pienenä opitaan, se luonnollisesti kuljetetaan omissa asenteissa ja käyttäytymisessä eteenpäin elämässä. Näin nämä perinteiset, totutut mallit ohjaavat myöhemmin niin naisten kuin miestenkin ajatuksia, mielipiteitä, toimintoja, työelämässäkin. Työpaikkakiusaajina tapaavat yleensä olla etenkin ne henkilöt, niin miehet kuin naisetkin, jotka ovat jo nuorempina olleet koulukiusaajia, ja jotka ovat jo tuolloin saattaneet traumatisoida pahastikin uhriensa elämän.

Yhteiskunnassamme on toki erilaisia hankkeita, joilla pyritään vähentämään oleellisesti niin koulu- kuin työpaikkakiusaamistakin ja saavuttamaan jopa ihannetilanne, jolloin kiusaamista ei yhteisössä esiintyisi, esimerkkinä mainittakoon KiVa-koulut. Tärkeää olisi kuitenkin saada tässäkin asiassa aikaan laajaa yhteiskunnallista keskustelua, jolloin käytäisiin syvällisesti läpi räikeitäkin kiusaamistapauksia, joiden voi täydellä syyllä katsoa olevan jopa jonkinlaisia ihmisoikeusrikkomuksia tai –rikoksia.

Viimeaikaisten julkitulleiden tapausten, kuten vaikkapa lokakuussa uutisoidun valtiovarainministeriössä tapahtuneen ja oikeudessakin käsitellyn työpaikkakiusaamistapauksen kaltaisten pöyristyttävien tapahtumaketjujen oleminen mahdollista maassamme osoittaa sen, että kiusaamisen ehkäisemisessä on vielä paljon tekemistä. On ymmärrettävä, että tuollainen kiusaaminen kaikissa muodoissaan ei ole hyväksyttävää ja että pahimmillaan se on selkeästi pahoinpitelyä, väkivaltaa.

Toivottavasti kaikki yleiseen tietoisuuteen tulleet kiusaamiseen liittyvät tapaukset, kuten edellä mainitun lisäksi muutaman julkisuuden henkilön aivan viimeaikaiset lausunnot henkilökohtaisista kokemuksistaan työpaikkakiusaamisesta toimivat ikään kuin tulpan avaajina tästä arasta ja piilotellusta aiheesta eli kiusaamisesta käytävään julkiseen ja avoimeen keskusteluun. Aihe kun on erittäin vakava, sen varmasti kaikki myöntävät.

Suomessa on laadittu erinäisiä ohjelmia, raportteja, suunnitelmia ja työryhmiä, joilla on pyritty nimenomaan parantamaan turvallisuutta ja vähentämään väkivaltaa.

Sisäasianministeriön keväällä 2008 julkaiseman Sisäisen turvallisuuden ohjelman, joka on otsikoituna ”Turvallinen elämä jokaiselle”, tavoitteena on, että Suomi on Euroopan turvallisin maa vuonna 2015.

Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa käsitellään nimenomaan naisten kokemia turvallisuusuhkia aivan liian vähän ja ehdotetaan naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseksi toimenpiteitä aivan liian ylimalkaisella ja yleisellä tasolla.

Ehkä nimenomaan naisiin kohdistuvaa väkivalta-asiaa on tässä sisäisen turvallisuuden ohjelmassa käsitelty vähäisesti sen vuoksi, että sitä on sittemmin käsitelty erikseen tarkemmin muissa yhteiskunnallisissa raporteissa ja ohjelmissa.

Maaliskuussa 2010 on sisäasiainministeriö julkaissut Sisäisen turvallisuuden ohjelman toimeenpanon väliraportin. Raportissa on arvioituina ohjelmassa päätettyjen tavoitteiden saavuttaminen eri osa-alueittain tähdillä yhdestä viiteen. Väkivallan vähentämiseen liittyen tavoite, että väkivallan määrä vähenee, on arvioitu kahden tähden arvoisesti onnistuneeksi.

Sisäisen turvallisuuden ohjelman toimeenpanon väliraportissa viitataan Kansallisen väkivallan vähentämisohjelman 2006-2008 toimeenpanoa koskevaan raporttiin, joka valmistui vuoden 2009 alussa. Tässä oikeusministeriön julkaisemassa seurantaraportissa puolestaan esitetään muun muassa useita suosituksia väkivallan vähentämistyön tehostamiseksi.

Sosiaali- ja terveysministeriö on julkaissut syyskuussa 2010 Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman, jonka tiivistelmässä todetaan muun muassa seuraavaa:

”Hallitus päätti laatia poikkihallinnollisen naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelman hyväksyessään hallituksen tasa-arvo-ohjelman 2008-2011. Hallitus piti tärkeänä laatia poikkihallinnollinen naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelma, koska Suomessa ei ole ollut aiheeseen paneutunutta toimintaohjelmaa vuosina 1998-2002 toteutetun naisiin kohdistuvan väkivallan ja prostituution ehkäisyhankkeen jälkeen. Suomi on saanut asiasta huomautuksia Naisten oikeuksien sopimuksen komitealta, CEDAW-komitea.”

Kaiken kaikkiaan voi siis todeta, että kyllä meillä on jos jonkinlaista ohjelmaa ja raporttia toisensa perään, ja voi vain toivoa, että näissä kaikissa esitetyt sinänsä hyvät, joskin osin useaan eri kertaan tarjolle tuodut toimenpiteet saataisiin myös käytännössä toimimaan! Toimintojen päällekkäisyys ja siten optimaalisen tehokkuuden saavuttamattomuus kun ei taatusti ole muiden kuin rikoksentekijöiden etuna.

Käsittelen seuraavaksi hieman syvällisemmin ihmiskauppaa, johon usein läheisesti kytkeytyy etenkin naisiin kohdistuen väkivaltaa tai ainakin sillä uhkaamista.

EU:n laajentumispolitiikan yksi hapan, voisiko sanoa jopa mädäntynyt hedelmä on ihmisoikeuksien toteutumisen puute. EU:n sisäisen vapaan liikkumisen aikaansaamien positiivisten vaikutusten alle on saatu liiaksi piiloteltua niitä aiheutuneita negatiivisia vaikutuksia.

Liian vähän on talouskasvun huumassa paneuduttu esimerkiksi rikollisuuden kansainvälisen ulottuvuuden kasvuun, järjestäytyneen rikollisuuden lonkeroiden ujuttautumiseen entistä laajemmin ja syvemmin yhteiskunnan toimintoihin, jopa päätöksentekoon saakka. Tarpeellinen ja tarkoituksenmukainen kontrolli on siis tiiviinoloisesta ja tehokkaalta vaikuttavasta yhteistoiminnasta huolimatta EU-alueella päässyt jollain lailla pettämään.

Sanotaan, että ihmiskauppa on nykyaikaista orjakauppaa, jonka on arvioitu olevan yksi kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden tuottoisimmista toimintatavoista. Ihmiskauppa on erittäin globaali, äärimmäisen monimuotoinen rikollisuuden muoto, joka ilmiönä on meillä Suomessa tietoisuuden ja havainnoinnin valossa katseltuna uusi, mutta itse asiassa tekomuotona kuitenkin jo vanha, tosin maassamme ihmiskauppaan täysin rinnasteisia tapauksia on lähes säännönmukaisesti tavattu käsitellä muiden rikosnimikkeiden alla, lähinnä paritusrikoksina, kiskonnantapaisina työsyrjintöinä tai laittoman maahantulon järjestämisinä.

Siitä emme kuitenkaan pääse mihinkään, etteikö Suomi olisi nimenomaan ihmiskaupan uhreille niin kauttakulku- kuin kohdemaakin. Suomen lainsäädännön mukaan ihmiskauppaa ovat toisen henkilön paritusrikoksen kaltainen seksuaalinen hyväksikäyttö, pakkotyö tai muunlainen ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin saattaminen sekä elinkauppa ihmiselimiin tai – huomaa – ihmiskudoksiin (esimerkiksi veri on nestemäistä kudosta) kohdistuen taloudellisessa hyötymistarkoituksessa.

Suomalaisten viranomaisten resursseja pitää lisätä, jotta ihmiskaupan vastaista toimintaa voitaisiin riittävällä tavalla kehittää. Nykyresurssein ei tulosta valitettavasti tulla saamaan aikaan, etenkin kun nykytaloustilanteen siivittämänä uhkana ovat resurssien karsimiset entisestään. Yhteistyötä on tehostettava eri viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja muiden yhteistyötahojen kesken niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Koko ajan lisääntyvän ihmiskaupan ehkäisy jos mikä vaatii nimenomaan pitkäjänteistä, säännöllistä ja jatkuvaa laaja-alaista kansainvälistä yhteistyötä.

Ihmiskauppailmiö-tietoisuuden herättäminen yhteiskunnassamme on ehdottoman tärkeää ja uhriaseman korostamisen ohella on huomioitava se totuus, että ihmiskaupassa on aina uhrin lisäksi se itse tekijä, rikollinen, joka loppujen lopuksi vähän välittää uhrin tunteista ja kohtalosta. Rikoksentekijän tunnistaminen on siis vähintäänkin yhtä tärkeää kuin uhrinkin tunnistaminen.

Tekijän saattaminen rikosoikeudelliseen vastuuseen ihmiskaupassakin on tavattoman tärkeää, sillä jos ei tekijää saada teostaan vastuuseen, niin tällöin hän joko katsoo, että hänen toiminnassaan ei ole ollut mitään niin väärää ja moitittavaa, etteikö hän voisi jatkaa toimintaansa, tai hän ei välttämättä edes ylipäätään miellä tehneensä mitään väärää. Ja niin tämä tekijä jatkaa toimintaansa ihmiskaupan parissa saattaen uusia ja uusia ihmisparkoja epäinhimillisiin olosuhteisiin – seksiorjiksi, halpatyövoimaksi, ihan miksi vain ihmiskaupan uhriksi, kerjääjäksikin – saaden rahalliset tuotot toiminnastaan. Ja millaiset ovatkaan tuotot laajoilla, monialaisilla ihmiskauppaverkostoilla?!

Suomi on hyväksynyt erilaisia kansainvälisiä sopimuksia ja näin ollen meidän pitää tällöin luonnollisesti myös sitoutua kansallisestikin toimimaan näiden sopimusten velvoittamalla tavalla, niin naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemisenkin suhteen. Näiden sopimusten täytäntöönpanoja, Suomenkin osalta, pyritään myös kansainvälisten instanssien taholta valvomaan.

YK:n alainen CEDAW-komitea, Committee on the Elimination of Discrimination against Women, eli Naisten syrjinnän poistamista käsittelevä komitea valvoo CEDAW-sopimuksen toteutumista eri maissa.

Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva kansainvälinen yleissopimus eli CEDAW-sopimus on hyväksytty YK:n yleiskokouksessa vuonna 1979. Sopimus tuli Suomessa voimaan vuonna 1986.

CEDAW-sopimuksen tavoitteena on edistää ihmisoikeuksien tasa-arvoista toteutumista naisten osalta. Sopimus sisältää säännöksiä muun muassa kansalaisuudesta, koulutuksesta, työelämään osallistumisesta, terveydenhuollosta sekä naisten taloudellisista oikeuksista.

Suomi on antanut vuonna 2007 kuudennen määräaikaisraporttinsa CEDAW-sopimuksen täytäntöönpanosta. CEDAW-komitea on vuonna 2008 käsitellyt Suomen viidennen ja kuudennen määräaikaisraportin ja toteaa loppupäätelminään naisiin kohdistuvan väkivallan osalta muun muassa seuraavaa:

”Komitea kehottaa sopimusvaltiota tehostamaan pyrkimyksiään kaikenlaisen naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan, mukaan lukien perheväkivallan, estämiseksi ja käsittelemiseksi komitean yleisluontoisen suosituksen nro 19 ja sopimusvaltion ihmisoikeusneuvoston yleismaailmallisen määräaikaistarkastelun yhteydessä antaman lupauksen mukaisesti.”

CEDAW-komitean Suomea koskevat suositukset osoittavat oivallisesti sen, että Suomenkin kansallista toimintaa valvotaan myös ulkoapäin, mikä on erittäin hyvä asia.

Maahanmuuttoon liittyen korostuvat vähemmistöryhmien kulttuuriset ja uskonnolliset erot suhteessa maamme valtaväestöön. Maahanmuuttajataustaisten naisten todellinen asema jää liian usein pimentoon – tällöin mahdollistuu pahimmillaan naisten hyvinkin alisteinen asema ja jopa pahoinpitely, mikä totuus pysyy yhteiskunnan tietämyksen ulkopuolella, ja on vain arvailuja siitä, mitä todella saattaakaan tapahtua. Viittaan tässä esimerkiksi naisten sukupuolielinten suoranaisiin silpomisiin, tämä äärimmäisenä esimerkkinä.

Keskustelu raiskausrikoksista annettujen tuomioiden lievyydestä on nostattanut tunteita. Raiskausuhrit, jotka ovat yleensä naisia, taitavat jäädä liian usein oman onnensa nojaan, vaikka raiskauksen uhreille onkin järjestetty erilaisia apu- ja terapiamuotoja. Raiskattu ei koe pelkästään ruumiinsa häpäisyä, vaan hän joutuu kokemaan myös sielunsa turmelemisen, joka voi jättää henkisen, poispyyhkiytymättömän jäljen ihmiseen lopuksi elämäkseen.

Raiskausrikoksiin liittyvää pahoinpitelyä ei välttämättä riittävästi eritellä tekoa esitutkinnassa ja oikeudessa käsiteltäessä, ei vaikka varmasti aihetta ainakin joissain törkeimmissä tapauksissa olisi – tässä on selvä puute uhrin oikeusturvan suhteen. Olisiko raiskaus- ja ylipäätään seksuaalirikosten osalta syytä muuttaa lakia tai ainakin oikeuskäytäntöä inhimillisempään ja ihmisoikeudellisempaan suuntaan, tätä on syytä todellakin miettiä.

Edelleen on syytä keskustella kasvavan huumausaineongelman vaikutuksesta väkivallantekoihin. Uusien synteettisten design-huumausaineiden rantautuminen yhteiskuntaamme saattaa aiheuttaa todella arvaamattomia ongelmia, joiden ajantasaiseen käsittelyyn pitää erimerkiksi viranomais- ja kansalaisjärjestötoiminnan yhteistyöllä pyrkiä.

Vanhusten lisäksi vammaiset ovat hyvin haavoittuvassa asemassa oleva ihmisryhmä. Näiden molempien ryhmien kaikkinaista hyvinvointia esimerkiksi laitoshoidossa ollessa olisi pyrittävä kohentamaan, ja näin karsimaan sellaisia olosuhteita, joissa niin vammaiset kuin vanhuksetkin saattavat altistua väkivallalle. Huomattavaa on, että vanhuksista suurin osa on naisia.

Maassamme on siis laadittu kuin liukuhihnalta erilaisia strategioita, suunnitelmia, hankkeita, ohjelmia, työryhmiä yhteiskunnallisen turvallisuudenkin kehittämiseksi ja parantamiseksi. Tässä konsulttien värittämässä kirjallisen turvallisuuden tuottamisen buumissa on kuitenkin yksi suuri epäkohta: kun suuri osa panostuksesta, niin henkilö- kuin taloudellisistakin voimavaroista kohdennetaan tähän erilaiseen turvallisuussuunnitteluun paperilla, niin tällöin varsinainen konkreettinen toiminta jää auttamatta lapsenkenkiin. Teot eivät siis voikaan vastata puheita ja lupauksia, siis juuri niitä suunnitelmia.

Turvallisuuskeskusteluissa väkivaltaankin liittyen olisi kauniista sanoista yksinkertaisesti pyrittävä pääsemään siihen itse asiaan eli tehokkaampaan aktiiviseen ruohonjuuritason toimintaan ilmenevien epäkohtien ja puutteiden korjaamiseksi. Pelkällä sanahelinällä ei muutosta missään asiassa saada aikaan, sehän on nähty ja koettu jo tarpeeksi monta kertaa.

Eli – mitä keinoja meillä sitten on tehdä yhteiskunnastamme turvallisempi kaikille, naisillekin?

Pitäisikö naisille alkaa järjestää enemmän itsepuolustuskursseja tai pitäisikö lisätä tarjontaa kursseista, joilla naiset voivat keskustella asiantuntijoiden ja toisten naisten kanssa väkivaltaan ja kokemuksiinsa liittyvistä asioista? Entä miten lisätä väkivallan syvään ytimeen paneutuvan eli syitä ja seurauksia käsittelevän julkisen keskustelun määrää ja laatua? Tai millainen vaikutus voisikaan olla saavutettavissa yleisellä yhteisöllisyyden tunteen parantumisella vaikkapa naisen kohtaaman väkivallan vähenemisessä?

Yhteiskunnassa on jo olemassa olevia välineitä, joilla väkivaltaa voidaan vähentää. Tarvitaan siis vain tahtoa – ja toki niitä resursseja – lisätä näiden jo olemassa olevien keinojen tehoa ja siten vaikutusta väkivallan vähentämiseksi sekä toki lisätä keinokapasiteettiakin, mutta ehdottomasti järkevällä tavalla. Sillä kaikessahan on huomioitava, että eihän pyörääkään ole tarpeen keksiä uudestaan…

Yhteiskunnassamme on esimerkiksi lähipoliisitoimintaa, poliisin ja kuntien sosiaalityön yhteistoimintaa; on Vähemmistövaltuutetun toimisto, Raiskauskriisikeskus Tukinainen, Monika-naiset liitto sekä monia, monia muita väkivallan uhreja auttavia kansalaisjärjestöjä; on turvakoteja, rikosuhripäivystys; on lait rikosten sovittelusta sekä lähestymiskiellosta ja sen rikkomisesta.

Hyvänä lainsäädännöllisenä uudistuksena olisi lähisuhteessa tapahtuvan lievän pahoinpitelyn saattaminen yleisen syytteen alaiseksi, mikä lakipykälämuutos on eduskunnassa parhaillaan käsiteltävänä. Tällaisia lievän pahoinpitelyn muotoja olisivat lähinnä perheissä tapahtuvat lievät väkivallanteot, eli kun pahoinpitely kohdistuu läheiseen henkilöön, tai kun pahoinpitely kohdistuu alaikäiseen henkilöön. Lakivaliokunnan kannan mukaisesti työpaikan sisäiset lievät pahoinpitelyt pysyisivät edelleen virallisen syyteoikeuden ulkopuolella. Nykylainsäädännön mukaanhan lievästä pahoinpitelystä voidaan rangaista vain, jos uhri vaatii tekijälle rangaistusta.

Euroopan komission syyskuussa 2010 julkaistun erityisbarometritutkimuksen mukaan 32 % suomalaisista ei pidä lähisuhdeväkivaltaa aina rangaistavana rikoksena, kun Euroopan laajuisesti luku on 12 %. Tämä osoittaa selkeästi, että naisiin kohdistuvaa lähisuhdeväkivaltaa ei Suomessa vieläkään oteta tarpeeksi vakavasti ja lievää pahoinpitelyä koskeva lakimuutos on todellakin paikallaan.

Tärkeää on saada koko tämä väkivallan vähentämiseen jo luotu verkosto, nuo kaikki keinovalikoimat toimimaan entistä luontevammin ja tehokkaammin yhdessä välttäen turhaa päällekkäistä toimintaa ja muistaa ehdottomasti kaikkinaisen ennalta estävän toiminnan tärkeys.

Yhteiskunnan on pystyttävä kaikista olemassa olevista ja etenkin tulevista taloudellisista vaikeuksista huolimatta takaamaan kaikille kansalaisille turvallinen elämä. Rahaa ja muita resursseja on siten löydyttävä myös väkivallan vähentämiseen tähtäävään työhön, otettakoon tarvittavat summat pois jostakin vähemmän tärkeästä kohteesta, jollaisia valitettavan varmasti kyllä riittää.

Ja entäpä sitten ne arvot ja asenteet – onko niillä väliä?

Mielestäni ylipäätään aivan liian vähälle huomiolle yhteiskunnallisessa keskustelussa on edelleen jäänyt sukupuolten välisen tasa-arvon kehittyminen ja sen ikään kuin jämähtäminen paikoilleen, uskaltaisinko sanoa jopa taantuminen. Nainen ei vain ole yhtä tasa-arvoinen yhteiskunnan edustaja kuin mitä mies on, ja tämäkin epäkohta on kyllä sellainen, jolta me emme voi emmekä saa ummistaa silmiämme. Tähän tasa-arvoasiaankin on saatava aikaan muutos.

Keskustelu naisten tasa-arvosta yhteiskunnassa on nostettava korostetummin esille.

Olen sitä mieltä, että uskonnon, meillä lähinnä kristillisen kulttuuriperinnön korostama miehen tietynlainen ylemmyys suhteessa naiseen olisi otettava syvällisemmin yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi ja sitä kautta koetettava saada tämäkin, anteeksi vain, tietynlainen ongelmakohta laajempaan käsittelyyn. Pelkkä tämänhetkinen villinä käyvä kirkkoon liittyvä seksuaalivähemmistö-keskustelu ei tässä auta.

Arvojen korostumisen ja siihen suoraan liittyvän yleisen asennemuutoksen merkitystä ei vain voi mielestäni liikaa tähdentää. Toteutunut tasa-arvo, niin sukupuolinen kuin yleisesti katsottuna kaikenlainen eri yhteiskunnallisten ihmisryhmien välinenkin tasa-arvo on perustana ihmisten onnellisuudelle ja hyvinvoinnille ja siten myös perustana aidosti tasapainoiselle ja hyvinvoivalle yhteiskunnalle.

Tärkeää on luonnollisesti myös sosiaalinen ja taloudellinen turvallisuus, joihin liittyvinä mainitsen lähinnä koulutuksen ja työllisyyden, jotka ovat merkittävinä tekijöinä väkivallan ilmenemisen määrään nähden eri yhteiskuntaryhmissä ja varmasti näinä taloudellisesti haasteellisina aikoina tulevat valitettavasti entisestään merkittävyydessään korostumaan.

Avoimen arvokeskustelun aikaansaannilla saadaan parhaimmillaan aikaan asennemuutosta, jota taas tarvitaan paremman kehityksen aikaansaantiin – myös väkivallan vähentämisessä. Arvojen sisäistäminen ja ymmärtäminen luovat suoraan asenteiden ja käyttäytymisen muokkautumista – siksi julkinen keskustelu väkivallasta ja siihen liittyvistä ongelmista on tietoisuuden lisäämiseksi tärkeää.

Lopuksi tähdennän vielä uudestaan, että Suomen valtiontalouden ollessa tiedetynlaisessa ongelmallisessa tilanteessa on tarpeen varmistaa, että resursointia väkivallan vähentämiseksi ei missään tapauksessa tulla missään oloissa vähentämään, vaan päinvastoin on huolehdittava kaikin voimin siitä, että riittävät edellytykset niin naisiin, lapsiin kuin miehinkin kohdistuvan väkivallan kitkemiseksi pystytään takaamaan. Se on lähtökohta siihen, että Suomesta olisi edes mahdollista tulla Euroopan turvallisin maa vuonna 2015.